Vuosien väsytystaistelun tulosta

Minä ja virkkuukoukku emme puhu samaa kieltä. Emme tavuakaan. Pikkuhiljaa minulla on kuitenkin alkanut liipua ajatuksiin tilkkujen virkkaaminen. Ajattelin siis ottaa härkää sarvista ja aloittaa virkkaamisen afrikankukista. Tarkoituksena on koota niistä ainakin yksi tai mahdollisesti kaksi lastenpeiton kokoista tilkkupeittoa, jotka luovutan päiväkotiin lasten lopettaessa päiväkotiuransa. Eli ensimmäinen peitto pitäisi olla valmis reilun vuoden päästä... apua! Mutta kyllä minä tämän haasteen selätän ja opin virkkaamaan. Se on vissi se.

Koska minulla ei ollut sopivan vahvuisia villa/villasekoitelankoja, kyselin niitä kanssaneulojilta Ravelryssä. Sainkin useamman vastauksen kyselyyni ja kiitos ihanien kanssaharrastajien, minulla on nyt lankaa tähän projektiin. Kävin tänään ostamassa virkkuukoukun ja päätin aloittaa homman. Lankana käytän konepestävää, nro 5 puikolla virkattavaa paksua villalankaa. En tee värisuunnitelmia, vaan virkkaan sekalaisia kukkia, joihin jokaiseen virkkaan valkoisen ulkoreunan. Yhdistän ne sitten samalla valkoisella värillä peitoksi.

Saas nähdä mitä tästä tulee, mutta kyllä mie jotain aikaiseksi saan! Ja kohtahan on tulossa taas tulevan kesän KYH...

Missä menee raja?

Olen viettämässä paria lomaviikkoa töistä ja olenkin näiden parin viikon aikana viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani (lue: kotini ulkopuolella) metsissä, monenlaisissa. Ja aina olen ottanut lapset (ja koiran) mukaani. Usein meillä menee kahdesta neljään tuntia könytessä pitkin maita ja mantuja, kiipeillen kallioita, kävellen poluilla ja metsäteillä, ihmetellen luontoa ja etsien niitä geokätköjä. Välillä väsyttää, mutta aina tullaan hyvillä mielin pois metsästä kotiin. Nyt vaan mietin missä menee raja tuonkin hyvän kanssa?

Kävimme nimittäin tänään lasten kanssa Maaningan Korkeakoskella. Kysessähän on yksi Suomen korkeimpia vesiputouksia, mahtavine kanjoneineen ja korkeuseroineen. Vaativaa maastoa varmasti siihen tottumattomalle. Kuljimme koko Kanjoninkierroksen maantieosuuksineen (reilu 5 km, suurin osa maastossa, nousua ja laskua, jyrkkääkin), ja lapset könysivät sen lisäksi omia polkujaan ja kanjoniin laskemisia ja nousuja takaisin. Matkaa tuli siis varmasti reilusti enenmmän. Matkalla pidimme yhden isomman tauon makkaranpaistamisineen ja toisen loppuvaiheen tauon pikkueväineen, kun meinasi voima loppua pikkuväeltä. Kuitenkin autolle kaikki jaksoivat hyvin, eikä valituksen sanoja tullut. Aikaa kierrokseen kului noin 5,5 tuntia.

Autolle saavuttuamme saimme ihmettelyjä siitä, miten noin pienet lapset (5-v ja 3-v) jaksoivat tälläisen matkan kulkea. "On ne ihmeellisiä." "Melkoisen reippaita tuon ikäisiksi." "Ihanko oikeasti kiersitte koko kierroksen?"

Minusta tämä on ihan normaalia kulkemista lasten kanssa, mikä tässä nyt niin ihmisiä kummastuttaa??

Ei ollut niin komea koski kuin joskus on ollut,
mutta kyllä tuo lapset vakuutti.

Rappusia riitti, reidet kiittää.

Laavupaikka oli iso ilo, "makkaraa!"

Koirakin nautiskeli levosta ja tulesta.

Tämä ei kaipaa selitystä. <3

Koiran suuri nautinto.

Kova jylinä kävi "yliajavista" autoista!

Suosittelen käymään.

Bonuksena; mikäs se siellä pilkottaa?
Kolme geokätköäkin etsittiin.